But they don’t know a friend like you

Päivät vaan katoaa johonkin, ja mä mietin että tänään kirjotan blogiin. Tänään otan niitä kuvia joulukalenteriin. Tänään silitän kaikki paidat. Tänään meen lenkille lumisateesta huolimatta. Tänään meen shoppailemaan viimeset joululahjat. Yhtäkkiä sitten huomaankin että kello on jo yheksän tai kymmenen illalla, myöhästä siis lähteä mihinkään. Siihen aikaan en jaksa myöskään ruveta enää kirjottelemaan mitään, joten tässä nyt on taas vierähtänyt tovi. Lisäks mulle käy aina niin että mietin useasti päivässä että tästä kirjotan mun blogiin, tää mun pitää muistaa mainita. Nyt kun tässä naputtelen näppäimistöä, niin eipä taas tule mieleen että mitähän ne mahtavat jutut mahtoi olla mistä mun oli tarkotus kirjottaa...

Koska en nyt sitten kuollaksenikaan muista että mistä mun alunperin piti kirjottaa, päätin kirjoittaa siitä miten ihania ihmiset on täällä. Siis ihan jo itävaltalaisetkin on musta tosi mukavia ja ystävällisiä yleensä, mutta ne ihmiset joihin oon saanu oikeesti tutustua ja joita on kunnolla tavannu, on tehny muhun kyllä ihan lähtemättömän vaikutuksen. Hassuahan tässä on se että minä, joka oon aina aika vannoutuneesti ollu tykkäämättä suomlaisista, oonkin täällä sitten tavannu monia monia ihania suomalaisia. Mua on aina ärsyttäny suomalaisten epäsosiaalisuus, ja se miten paljon se vaatii että voi tutustua ihmisiin. Edes sillain pikkusen. Suurin osa mun kavereista kuitenkin täällä on suomalaisia, ja esimerkiks viime viikonloppuna olin Wieson pikkujouluissa joissa oli siis pelkästään suomalaisia. Ja ihan mahtavia suomalaisia olikin!

Minä, Maria ja Sonja ylläripylläri Pappalassa.

Mulla on käynyt todella hyvä tuuri sen suhteen, että Maria ja Sonja on täällä just nyt. Joka vuosihan täällä on suomalaisia au paireja, mutta yhtä hyvin ois voinu käydä niin että tämän vuoden muut au pairit ois ollu aivan erilaisia ihmisiä kun minä. Tyttöjen kanssa voi aina lähteä johonkin, ja kaikki on paljon hauskempaa niiden kanssa. Ja kuka mun kanssa kävis Pappalassa jos ei Maria ja Sonja? Ei luultavasti kukaan.

Joskus kun oli kesä ja lämmin ja ihana päivä.

Musta on jotenkin hämmentävää miten joidenkin ihmisten kanssa sitä vaan klikkaa heti, ja joidenkin kanssa ei koskaan. Vaikka monet mun täällä tapaamat ihmiset on ollut tosi kivoja, ei mulle tulisi pieneen mieleenkään pyytää niitä mun kanssa vaikka kahville. Nyt oonkin ihan innoissani kun tapasin viikonloppuna yhden tytön, jonka kanssa me jo suunniteltiin jälkijoulujuhlia. Ja kappas vaan kun sekin sattui olemaan suomalainen.

Maria, minä ja Kate Bratislavassa. Ei enää yhtään kauniimpaa maisemaa löydetty tohon taustalle. 

Mun oikeastaan ainut ulkomaalainen kaveri on australialainen Kate, joka onkin sitten takuulla yks ihanimmista ihmisistä jonka oon koskaan tavannu. Kate tosin lähtee jo viikon päästä pois, mikä on hyvin surullista koska me ei keretty kauaa sitten tunteakaan.

Dinosaurus oli niin pelottava, että kuvakin tärähti. 

Joka tapauksessa tän postauksen opetus on (myös mulle itselleni) että ei kannata sen kansalaisuuden varaan perustaa käsitystä ihmisistä. Tokihan osittain se että täällä kaikki suomlaiset on niin avoimia ja sosiaalisia, johtuu ihan siitä että ne on lähteny ulkomaille tieten tahtoen. Mulla on siis niiden kanssa jo valmiiksi jotain yhteistä. Tässä tapauksessa halu lähteä pois Suomesta. On kai sitä myös pakko olla vähän tavallista sosiaalisempi että intoutuu lähtemään maahan josta ei entuudestaan tunne ketään. Tällä hetkellä minä tunnen vaan niin suurta kiitollisuutta kaikista näistä ihmisistä jotka täällä on, ettei mulla ole sanoja kuvailemaan sitä sen paremmin. Että jos joku teistä nyt lukee tätä, niin olette ihania kaikki!

Minä, Maria ja Sonjan Glühwein.

P.S. Alle kaks viikkoa Suomeen! Oon aika innoissani jo :>