Matka Ringin ympäri

Viime viikko meni niin hujauksessa etten vain yksinkertaisesti muistanut/jaksanut kirjoitella tänne mitään. Tänään on kuitenkin tasan viikko jäljellä siihen kun palaan Suomeen, joten ajattelin että olisi syytä aloittaa tekemään loput postaukset mitä mulla on mielessä. Vielä on siis tulossa juttua ainakin Prahan reissusta, lisää musiikkia saksaksi ja ajatuksia kotiinlähdöstä. Pysykää siis kuulolla! Nyt kuitenkin luvassa on kuvia viimeviikkoiselta Ringin ympärimatkaltamme ja samalla vähän kuulumisia viime viikolta.

Burgtheater Volksgartenista kuvattuna

Kunshistorischesmuseum ja Volksgarten

Mä olen jo pitkään halunnut pyöräillä Ringin ympäri ja viikko sitten sunnuntaina me päätettiin vihdoin ja viimein Sonjan kanssa tarttua tuumasta toimeen. No ihan ei reissu onnistunut suunnitelmien mukaan. Me saatiin nimittäin vuokrattua vain yksi pyörä (ja sekin vasta puolesta välin matkaa), joten suurin osa matkasta tauttui sitten kävellen. Onneksi ilma oli hyvä ja meillä oli paljon evästä, joten eipä tuo kävely niin haitannut.

Volksgartenin suihkulähde

 Maanantaina mä sain mun elämäni ensimmäisen fanityttöhetken Robi Faustmannin kanssa. Kirjoittelinkin Musik auf Deutsch -postauksessani mun uudesta lempparibändistä Keiner mag Faustmannista. Maanantaina Keiner mag Faustmannilla oli keikka B72:n Acoustic Summer in the City -tapahtumassa ja sinnehän mun oli tietenkin päästävä. Pubi oli ihan täynnä ja siellä oli super kuumaa, mutta Keiner mag Faustmann oli just niin hyvä kun olin odottanutkin ja keikan jälkeen pääsin juttelemaan Robin kanssa (joka muuten kehui mun saksaa!) ja sain molempien jäsenten nimmarit juuri ostamaani kassiin. Vieläkin hymyilyttää :)

Universität Wien

Votivkirche

Tiistaina me mentiin mun au pair -lapsosen kanssa Praterin huvipuistoon. Mä erehdyin tavoistani poiketen menemään yhteen laitteeseen, jota luulin samanlaiseksi kun Särkänniemen Koskiseikkailu. No ei se ollut. Vene pyöri koko matkan alas, mikä tuntui kertakaikkiaan hyvin epämielyttävältä. Juuri kun luulin selvinneeni koko jutusta kuivana ja hengissä pois, roiskahti vain ja ainoastaan mun päälle vettä ja olinkin sitten läpimärkä. No tytöillä tuntui olevan hauskaa ja aurinko kuivattu mun mekonkin aika nopeasti.

Keskiviikkona ei niin iloiset uutiset kantautuivat meidän postilaatikkoon. En päässyt kouluun ja muutama tunti menikin sitten ikävää kohtaloani harmitellessa. Onneksi Sonja houkutteli mut ulos ja me mentiinkin sitten sushille. Illalla viimeisetkin murheet unohtuivat kun me saatiin Sonjan kanssa yhteiskuva Pappalan baarimikon kanssa. Voi riemua!

Hassu pääpatsas

Torstaina me pidettiin ensin brunssi meidän takapihalla. Iltapäivällä suunnattiin vihdoin ja viimein Taidehistorialliseenmuseoon. Mä olen jo pitkään halunnut mennä sinne ja nyt sain aikaiseksi. Museohan olikin sitten ihan massiivinen ja jossain vaiheessa pieni turtumus alkoi iskeä. Mä tykkäsin eniten Kunskammerista ja Egypti-osastosta. Yläkerran keskiaikaiset maalaukset olivat pidemmän päälle melko pitkästyttäviä, koska niitä oli monta huoneellista. Rakennus itsessään on todella hieno, sekä ulkoa että sisältä. Mä kävelin joka paikassa niska kenossa, kun halusin tuijotella upeita kattomaalauksia ja koristeita. Vaikka Taidehistoriallinenmuseo oli hieno, en ehkä ihan ensimmäiseksi suosittelisi sitä kohteeksi täällä Wienissä. Esim. Ober-Belvederessä tai Albertinassa on mun mielestä paljon kiinnostavampia juttuja. Taidetta on myös paljon vähemmän, jollon siihen jaksaa oikeasti keskittyäkin.

Stadtpark

Museon jälkeen me suunnistettiin ensin nuudelikojun kautta (siis Wienin nuudelikojut on asia jota ei saa jättää välin täällä käydessään) Volksgarteniin lepuuttamaan jalkoja. Sieltä me mentiin vielä Schwedenplatzille jäätelölle. Schwedenplatzilla on ihan mieletön italialainen jäätelöpaikka, josta saa ihania annoksia. Mä söin tällä kertaa Panna Cottaa, joka oli taivaallisen hyvää.

Karlskirche

<3

Touhukas, mutta myös aivan ihana viikko takana siis! 

Mahtavaa alkavaa viikkoa kaikille (ja viimeistä viikkoa Wienissä mulle)!

Auf Wiederschreiben!

Sadepäivän ilo

... on Linda McCartneyn valokuvanäyttely Kunsthausissa.

 Mä tykkään ihan hirveästi ihmisistä otetuista valokuvista. Varsinkin kasvokuvista. Mä myös tykkään The Beatlesista ja erityisesti Paul McCartneysta. Niimpä tämä näyttelyhän oli kuin mua varten tehty, koska suurin osa kuvista oli Linda McCartneyn perheestä. Mun lemppareita olikin mustavalkoiset kuvat Paulista ja tilannekuvat lasten kanssa. Niistä huokui sellainen ihana elämänilo ja aitous.
Näyttely oli kokonaisuutena jollainlailla viehättävä ja sympaattinen.Vähän kuin olisi hetkeksi karannut muuta maailmaa pois, keskelle jotain ihan muuta. Sen jälkeen olikin hassua pelmahtaa keskelle vilkasta Landstrassea ja kaatosadetta.

Kuva täältä

Eilen me käytiin katsomassa The Third Man-niminen elokuva, koska se on kuvattu Wienissä. Mä oon jo pitkään halunnut mennä katsomaan jonkun mustavalkoisen elokuvan leffateatteriin, joten siinä mielessä eilinen elokuvailta oli oikein onnistunut. Elokuva itsessään oli aika tylsähkö ja mun keskittymiskyvylle vähän liikaa. Mä kovasti kyllä yritin pysyä juonessa mukana, mutta välillä huomasin pohtivani että mihin me voitaisi mennä syömään.
Kiinnostavaa oli kuitenkin nähdä sodan jälkeistä, pahastikin vaurioitunutta Wieniä. Monet tutut paikat olivat ihan eri näköisiä ja monet paikat näyttivät ihan vierailta, vaikka suurimmaksi osaksi tapahtumat sijoittuivat 1. Bezirkkiin.
Vaikka elokuva itsessään ei ollut kovin kiinnostava, oli mustavalkoinen elokuva ja ihana vanhanaikainen Burg Kino yhdessä kiva kokemus. Mua olisi kumminkin harmittanut jos en olisi käynyt katsomassa The Third Mania täällä ollessani.
Täällä muuten järjestetään The Thir Man -turistikierroksia, joilla pääsee tutustumaan elokuvan kuvauspaikkoihin. Muistaakseni täältä löytyy myös aiheeseen liittyvä museo.

Vierailijoita Suomesta

Mun kaksi ystävää matkasi tänne moikkaamaan mua, ja tietenkin ihailemaan Wieniä. Olin niin iloinen kun Iida ja Reetta ihan oikeasti varasi matkan tänne ja tulla tupsahti lentokentälle viime viikon torstaina. Olin nähnyt tytöt viimeksi joululomalla, mutta tuntu kun ei oltais oltu erossa hetkeäkään. Me oltiin amiksessa samalla luokalla ja monta jaksoa vietettiin aika tiiviisti yhdessä, joten on ollut aika outoa kun yhtäkkiä ollaankin oltu vuosi eri maassa. 

Nyt sain kuitenkin tytöt viikoksi tänne ja tämä postaus sisältääkin muutamia kuvia ja fiiliksiä viikosta.

Schönbrunnin ruusut oli puhjenneet kukkaan ja niitä oli monen monta erilaista.

Meidän piti tietenkin käydä katsomassa kaikki tärkeimmät nähtävyydet ja ihan ensimmäisenä mun listalla oli lempparein kaikista eli Schönbrunn. En ollutkaan käynyt muutamaan kuukauteen Schönbrunnissa, joten kaikki kukkaistutukset ja muut ihanuudet tekivät taas muhun suuren vaikutuksen. Me kierreltiin muutenkin 1. kaupunginosaa aika paljon ja ihasteltiin sekä tärkeitä rakennuksia, että ihan tavallisia kauniita taloja.Wien on mustakin edelleen tosi kaunis ja vaikka esimerkiksi Rathausia olen ihastellut monet kerrat, on se edelleen aivan yhtä lumoava.

Me ollaan siis kaikki kolme opiskeltu ruoka-alaa amiksessa ja sen takia ruoka olikin aika olennaisesa osassa tän viikon aikana. Iida ja Reetta osaa arvostaa ruokia ja kakkuja ihan erilailla ja meillä oli tietenkin kauheet analyysit siitä miten mikäkin on tehty ja mitä se sisältää. Glorietessa syötiin siis kuvissa näkyviä leivoksia, mutta myös Apfelstrudel, Sachertorte ja Schnitzelit tuli tutuiksi.

Lauantai-iltana me eksyttiin ihan vahingossa Donaukanaltreiben-nimiseen tapahtumaan. Donaukanalin varrella esiintyi monia erilaisia bändejä, mutta mä innostuin kun huomasin että Keiner mag Faustmann esiintyy siellä myös. Me käytiin kaupasta hakemassa mun uutta suosikkijuomaa Hugoa (sisältää valkoviiniä, kivennäisvettä, minttua, seljankukkasiirappia ja joissain tapauksissa myös limeä) ja tultiin sitten nautiskelemaan kesäillasta ja hyvästä musiikista.

Sunnuntaina me tehtiin piknikki Votivparkiin, koska sää oli niin mahtava. Loppuillan mä olin lapsenvahtina, joten me tehtiin meillä ruokaa ja katsottiin leffa. 

Maanantaiaamuna me suunnistettiin G3:seen shoppailemaan, koska mä halusin vielä viimeisen kerran päästä Primarkiin. Oli kyllä tosi onnistunut shoppailupäivä, joka huipentua Wieniin englantilaiseen teatteriin. Tytöt olisi halunnut balettiin, mutta kun sitä ei ollut tarjolla sai teatteri kelvata. Ja oli kyllä hyvä päätös. Englantilaisessa teatterissa esitettiin näytelmää nimeltä Key For Two, joka oli niin hauska että kikatin ääneen melkein koko ajan. Näytelmä oli siis aivan super kaoottinen farssi, joka loppujen lopuksi kasvoi niin absurdiksi ettei siinä ollut enää mitään järkeä.

Teatterin jälkeen me suunnistettiin sushille ja muun muassa tällaisia herkkuja oli tarjolla.

Tiistaina piti vielä käydä Sacher-kahvilassa, koska sinne ei oltu vielä ehditty. Sacher-kahvila on kyllä niin ihana paikka. Sinne mennessä tuntuu kun hyppäisi ajassa taaksepäin, kun tarjoilijoillakin on vanhanaikaiset asut päällään.
Illalla me mentiin vielä juomaan muutamat coctailit, koska oli tyttöjen viimeinen ilta. Me mentiin Soho-nimiseen paikkaan, jossa joka tunti juomat halpenee eurolla. Tarjolla oli myös aika erikoisia karaoke-esityksiä. Muun muassa hyvin erilaisia versioita My Heart Will Go On:sta. Mä onnistuin myös kaatamaan juomat sekä mun uudelle paidalle, että mun uudelle laukulle. Tästä pienestä ei niin miellyttävästä yksityiskohdasta huolimatta, ilta oli oikein onnistunut.

FUN.

Viime maanantaina mä sain kokea jotain täydellistä. Sonja oli ostanut mulle synttärilahjaksi lipun Funin keikalle Linziin, ja maanantaina me sitten juostiinkin pää kolmantena jalkana Westbahniin, koska yllättäen oltiin taas myöhässä. Mä olin kerennyt jo kahdesti harmitella sitä etten pääse näkemään Funia, koska Suomen keikan aikaan olin jo täällä ja Wienin keikkapäivänä olin töissä. Niimpä mä kirjaimellisesti kiljuin ilosta, kun sain lipun Linzin keikalle.

Heti kun ensimmäisen kerran kuulin We Are Youngin, tiesin että tästä bändistä voi tulla vielä mun suosikki. Viime keväänä kuuntelin Some Nights-levyä aina kun pyöräilin neljältä aamulla työharjoitteluun. Jotenkin kaiken sen pimeyden ja väsymyksen keskellä se onnistui piristämään mua. Kun mua harmittaa kuuntelen Funia. Kun musta tuntuu ettei mikään onnistu, kuuntelen Funia. Kun kaikki on kivaa, mä kuuntelen Funia. Yli vuoden tämä bändi on kulkenut mun kanssa joka paikkaan, ja soinut taustalla milloin missäkin tilanteessa. Niimpä voitte varmasti uskoa, että Funin näkeminen livenä oli mulle unelmien täyttymys.

Noniin, nyt kun kaikille on varmastikin selvää miten paljon mä Funista tykkään, voin siirtyä kertomaan miten vielä paljon enemmän mä tykkään Funista tuon keikan jälkeen. Mä en ollut koskaan aikasemmin ollut sisätiloissa keikalla. Mun ainoat keikkakokemukset on kolmet eri festarit ja Green Dayn keikka. Posthof-niminen keikkapaikka oli kuitenkin tosi kiva. Aika pieni, joten tunnelma oli kivan intensiivinen. Ei kuitenkaan liian täyteen myyty, joten hyppiminen ja tanssiminen oli mahdollista ilman tukehtumisvaaraa ja muiden ihmisten vahingoittamista.

Keikka itsessään oli sitten aivan täydellinen. Nate Ruess voisi varmasti yksin seisoa lavalla ja välillä vähän laulahtaa ja mä olisin jo ihan seitsemännessä taivaassa. Kun siellä lavalla oli sitten koko bändi ja kaikki ne ihanat biisit soitettiin yksi toisensa jälkeen musta tuntui ettei sitä fiilistä voi voittaa mikään. Ja voi niitä hienoja hetkiä kun koko paikka laulaa kuin yhdestä suusta, ja meitä kaikkia siinä tilassa yhdistää ainakin yksi asia. Sen hetken tuntuu ettei millään muulla ole mitään väliä.

Mä voisin kirjoittaa ikuisesti siitä miten paljon tykkään Nate Ruessin äänestä ja energiasta. Ja onhan se nyt hurjan söpökin ;). Mun ehdottomat suosikkihetket keikan aikana olikin akustiset osuudet, jolloin vain bändin varsinaiset jäsenet olivat lavalla. No okei, ja tietenkin Carry On joka on yksi mun lempibiiseistä. Niin no joo olihan We Are Young ja Some Nightskin aika mahtavia. Ja kaikki muutkin biisit joo. Mutta ne akustiset hetket oli vielä vähän parempia.
Nyt tästä alkaa uhkaavasti tulla kunnon kilometri postaus, joten ehkä lopetan nyt. Luulen että mun innostus Funia kohtaan tuli jo erittäin selväksi.

Kuva täältä

 P.S. Keikalta ei ole kuvia koska kamera unohtui hotellihuoneeseen, mutta Linzin kuvista teen sitten ihan oman postauksensa.

Tässä vielä Youtubesta löytämäni video, jos joku haluaa katsoa missä me ollaan oltu: Fun im Linzer Posthof

Swan Lake Reloaded

Eilen illalla koin jotain niin mieletöntä etten ole varma löydänkö sanoja kertomaan sitä. Kävimme nimittäin katsomassa Joutsenlammesta tehdyn streetdance version Museumsquartierilla, ja olen edelleen ihan fiiliksissä koko esityksestä. Taide on jollainlailla aina ollut jotenkin kiehtovaa, koska en läheskään aina ymmärrä sitä. Ihmettelen usein että miksi just joku tietty teos on niin kuuluisa. Ylipäänsä koko taiteen määritelmä on jotenkin epäselvä mulle, mutta luulen että voin aivan vapaasti kutsua eilistä esitystä taiteeksi. Ja vieläpä varsinaisen sykähdyttäväksi taiteeksi.

Jo esityksen alku oli niin kiehtova, että olin heti ihan innoissani mukana. Koreografioissa oli käytetty kaikkia hauskoja yksityiskohtia, ja ainakin muhun tekniikan käyttö teki tosi suuren vaikutuksen. Sitä oli mukana juuri sopivasti, tuomassa mukaan kivoja lisiä. Esimerkiksi alussa tanssijan käsistä näytti tulevan ikään kuin valopilkkuja ja savua. Tšaikovskin sävellykset oli muokattu hienosti sopimaan streetdanceen, mutta välillä kappaleita käytettiin myös ihan sellaisenaan. Mukana oli myös muitakin kappaleita, joiden sanoitukset auttoivat juonen seuraamisessa.

Juoni on muutettu moderniksi versioksi alkuperäisestä. Joutseneksi taiottu Odette on prostituoitu ja velho von Rothbart hänen omistajansa. Prinssi Siegfried on tavallinen rikkaan perheen poika, jolle vanhemmat koittavat löytää tyttöystävää. Juoni oli tosi mielenkiintoinen ja tarpeeksi helposti seurattava, niin että mäkin pysyin kärryillä. Mun puolesta nyt puolitoista tuntia kestänyt esitys olisi voinut jatkua vähän kauemminkin. En olisi yhtään pannut pahakseni. Joka tapauksessa oon tosi iloinen että mentiin kerrankin katsomaan jotain mitä suunniteltiin, ja 50 euroa maksaneet liput olivat ihan hintansa arvoisia. 

Tässä vielä Youtubesta löytämäni video: http://www.youtube.com/watch?v=0uwAm08iQJY 

Tämä viikko on ollut niin puuhakas että tekisi mieli vain nukkua koko viikonloppu. Mutta njääh onneksi mulla on kivoja suunnitelmia etten ihan voi laiskistua. 

Vinyl & CD Börse

Joku tuntematon anonyymi, jolla on selvännäkijän kykyjä toivoi raporttia levymessuilta joten täältä pesee.

Viime lauantaina me mentiin siis käymään levymessuilla. Minähän en olisi edes tiennyt mitään koko messujen olemassaolosta, ellei iskä olisi maininnut asiasta muutamaankin otteeseen. Tämän maininnan mukana tuli myös lista levyistä joita voi vaikka ostaa kotiin tuliaisiksi, myös mun pikkuveljelle. Ehkä noin kerran tai kahdesti vuodessa minä oikeesti noudatan jotain iskän neuvoja, joten sinänsä tätä mun levymessuille menemistä voi pitää jo pienenä ihmeenä. Lisäksi tiedän musiikista erittäin vähän. Kuuntelen kyllä paljonkin musiikkia, mutta harvoista bändeistä tiedän niiden jäsenten nimiä, tai edes levyjen nimiä. Mun musiikkimaku myös keskittyy aika pitkälti vähän uudempaan musiikkiin, ja vanhemmasta musiikista tiedän vaan ne ihan super isot ja kuuluisat bändit. Tästä nyt voidaan sitten tehdä sen päätelmä että levymessut ei nyt ole ehkä ihan se mun ensimmäinen kohde. Ja sinne sitä silti mentiin.

Levymessut järjesti yksi paikallinen levykauppa, Moses Records, ja ne pidettiin sellasessa yhdessä isossa hallissa aivan jossain Wienin perällä. Minä olin jotenkin elellyt sellasissa kuvitelmissa, että siellä messuilla on tyyliin joku viis pöytää ja niillä niitä levyjä. Olin kyllä aika väärässä. Vaikka me mentiin sinne vasta tuntia ennen sulkemisaikaa, siellä oli edelleen ihan järjettömästi levyjä. En tiedä onko maailmassa ketään joka ois jaksanut käydä läpi ne kaikki levyt (ehkä mun iskä), mutta mulle iski epätoivo noin kolmannen laatikon kohdalla. Suurimman osan pöydistä meninkin vaan silmäillen läpi. En jäänyt tekemään mitään laajaa tutkimusta jokaisen pöydä kohdalla. En tiedä olinko enemmän hämmentynyt siitä miten paljon siellä oli kaiken maailman levyjä artisteilta joista en ole koskaan kuullutkaan. Vai siitä miten paljon siellä sitten kuitenkin oli niitä levyjä joista muistinkin kuulleeni. Että terkkuja vaan iskälle, ei ookaan kaikki se informaatio siitä 80-luvun yhden hitin ihmeestä mennykään ihan ohi korvien.

Eniten mua kuitenkin järkytti se miten uskomattomia hintoja joistain levyistä voidaankaan pyytää! Muutamakin levy, joka meiltä kotoakin löytyy hyllystä, olisi maksanu yli satasen. Mitä ihmettä? Kuka maksaa levyistä sellasia summia? En vaan pysty ymmärtämään tätä nyt lainkaan. Syvä hämmennys valtas mut taas kun aloin ajatella tätä asiaa. Ehkä niissä oli vaikka nimmarit ja mää en vaan huomannu sitä...?

Kaikesta tästä hämmenyksestä huolimatta olihan noi levymessut kuitenkin ihan hauska kokemus. Ja sain sieltä niitä lahjojakin ostettua (ja saksaksi hintoja tingittyä jee!), joten ei menny ihan hukkaan koko reissu. Opin myös sen ettei levymessuilla kannatta kauheemmin kysellä ihan tällein 2000-luvulla tehdyn musiikin perään. Tuli nimittäin pahaa katsetta suunnasta jos toisesta. No tiedänpähän ensi kerralla paremmin!

Sister Act

Perheeni saapui Wieniin viime viikon lauantaina ja sen jälkeen olenkin puuhastellut heidän kanssaan vaikka mitä. Tähän postaukseen kerron kuitenkin vain Sister Act- nimisestä musikaalista, jonka kävimme äitini kanssa katsomassa eilen.

Sister Actia esitetään Ronacher-nimisessä teatterissa, aivan Wienin keskustassa. Meillä oli liput kolmannesta hintaluokasta, eivätkä ne silti kovin halvat olleet, mutta onneksi teatteri oli aika pieni joten "huonot" paikkamme olivatkin ihan hyvät. Teatteri oli sisältä todella kaunis, katossa oli upeat maalaukset ja parvet olivat todella koristeelliset. Suunnilleen tässä vaiheessa minä suorastaan kihisin jo innosta, ihan vain siksi että teatteri oli niin upea.

Alunperin Sister Act on elokuva, joka on tehty vuonna 1992.  Musikaaliksi se on tehty ensimmäisen kerran vuonna 2006 ja sen jälkeen sitä on esitetty jopa Broadwaylla asti. Sister Act kertoo nuoresta kapakkalaulajasta, joka vahingossa näkee kun hänen miestyvänsä murhaa jonkun. Nainen (Deloris Van Cartier nimeltään) kertoo näkemästään poliisille ja hänet sijoitetaan vähän kuin todistajansuojeluun luostariin. Luostarissa Deloris liittyy nunnakuoroon, ja hänen avustuksellaan kuorosta tuleekin uskomattoman hyvä. Lopulta he pääsevät esiintymään itse Paaville.

Ja kuinka palavasti minä rakastuinkaan Sister Actiin! Se oli hauska. Se oli vauhdikas. Se oli taitava, upea ja kaikin puolin innostava. Näyttelijät olivat lahjakkaita ja uskomattomia laulajia. Kaikki tuntuivat olevan kuin tehtyjä rooleihinsa ja saksan kielestä huolimatta näytelmää oli helppo seurata. Ensinnäkin näyttelijät artikuloivat tavallista selkeämmin, ja näytteleminen oli niin hyvää että juonessa pysyi mukana, vaikka osa puheista menikin ohi. Musikaalissa oli myös ihania hahmoja, joille sai nauraa. Juuri sopivan stereotypisiä ollakseen hauskoja.

Myös lavasteet ja puvustus oli todella onnistunut. Pyörivä lava tuo aina sellaista omaa teatterin tuntua ja Sister Actissa sitä oli käytetty hienosti hyödyksi. Lavasteiden vaihto tehtiin melkein huomaamatta ja minä ainakin olin ihan innoissani koko ajan kaikesta uudesta mitä lavalle tuotiin. Esiintyjien vaatteetkin olivat niin hienot. Ihanaa glitteriä ja kimalletta joka paikassa. Ja nunnakaavuista oli tehty hauskoja variaatioita, kimaltelevilla risteillä ja kultaisilla kaavuilla varustettuna.

Kaikkein parasta Sister Actissa oli kuitenkin musiikki. En edes voi ymmärtää miten niin monta lahjakasta ihmistä on onnistuttu saamaan saman katon alle, mutta oikeastaan en edes välitä olen vain iloinen että joku on siinä onnistunut. Laulut olivat riemastuttavan hyviä ja rakastuin jokaiseen niistä yksitellen ja mietin että "tämä on sittenkin se paras laulu tässä musikaalissa". Seuraavan laulun alkaessa ajattelin taas samalla lailla. Olen aina tykännyt kuorolaulusta, varsinkin sellaisesta vauhdikkaamasta ja niin sanotusti modernimmasta kuorolaulusta. Paikalla oli myös iso orkesteri, mikä tietenkin antoi oman osansa mahtavaan musiikkiin. En vain voi ymmärtää että jotain näin ihanaa tehdään täällä.

Luulen että kaikille on jo tullut selväksi että Sister Act-musikaali teki minuun vaikutuksen, joten ehkä tämä hehkutus nyt riittää. Tiivistettynä tämän postauksen sisältö oli että minä rakastuin eilen Sister Actiin!

Nyt aion katsoa Housea saksaksi. Luulen että juonikuvioiden seuraaminen voi tällä kertaa olla vähän hankalampaa...