Pieni, mutta sitäkin ihanampi maailma

Aamulla istuessani ulkona aamupalalla, tuli mieleen etten ole kirjoittanut tänne hetkeen. Jotenkin tuntuu että on ollut muka tosi kiireinen viikko, vaikka oikeasti en ole moneen kuukauteen edes tiennyt mitä sana kiire tarkoittaa. Tämäkin viikko on todellisuudessa mennyt aurinkoa ja lämpöä fiilistellessä, esimerkiksi piknikillä. Kesän ensimmäiset rusketusrajatkin sain varmaan jo viikko sitten! Näin aikaista kesää tulee takuulla ikävä Suomessa.

Maanantaina ja tiistaina kävimme Sonjan kanssa iltalenkillä kaiken ihanan vihreyden keskellä. Vaikka Wien on kaunis räntäsateellakin, niin nyt kaiken puhjettua kukkaan maisemat olivat aivan omaa luokkaansa. Meidän takapihalla kukkiva mangoliapuun kauneutta jaksan myös joka kerta ihmetellä, vaikka sen kukat ovatkin nyt jo melkein varisseet pois.

Nyt kesän ja lämmön tultua tuntuu ajatus kotiinlähdöstä surullisemmalta. Kaiken sen kylmyyden ja pimeyden keskellä oli paljon helpompi ajatella niitä kaikkia ihania juttuja Suomessa. Nyt kun huhtikuussa voi ottaa aurinkoa takapihalla, ei ne Suomen jutut kuulosta enää niin mahtavilta. Olenkin tällä viikolla pohtinut kovasti tulevaisuutta ja Suomea ja Itävaltaa ja kaikkea.Yhtenä päivänä istuin bussissa ja mietin etten enää parin kuukauden päästä matkustakaan tällä samalla bussilla Spittelausta kotiin. Omituinen ajatus.

Onneksi kuitenkin on vielä muutama kuukausi jäljellä. Mulla on vielä joitain juttuja mitä haluan ehdottomasti tehdä ennen täältä lähtöä. Muun muassa retket Salzburgiin, Graziin ja Prahaan, vierailu Taidehistoriallisessa museossa ja pyöräretki Ringin ympäri. Kahden kuukauden luulisi riittävän näihin hyvin, enkä halua Suomessa katua etten tehnyt jotain mitä halusin.

Kesä, piknikit ja super hyvät eväät kuuluvat myös asioihin joita haluan tehdä täällä. Perjantaina teimmekin (ja ostimme) Sonjan kanssa herkulliset eväät ja suuntasimme läheiseen Währinger Parkiin pikniköimään. Ilma oli mitä loistavin, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Mulla oli mukana Saariston lapset-kirja jolle kikattelin yksikseni samalla kun Sonja koitti lukea pääsykokeisiin. Juuri näitä hetkiä jään takuulla kaipaamaan.

Lauantai jatkui myös mainiona herkullisen ruuan merkeissä. Au pair- perheeni äidillä oli synttärit, jonka kunniaksi menimme läheiseen ravintolaan brunssille. Paikka oli vähän fiinimpi mihin olen yleensä tottunut, ja ruoka oli myös sen mukaista. Oli kiva istua ulkona ja syödä kaikkia tarjolla olevia herkkuja, joita sai hakea lisää niin paljon kuin halusi.

Äsken koin pienen järkyksen kun me oltiin meidän naapureilla syömässä grilliruokaa. Mä olin tietysti monta tuntia henkisesti valmistautunut saksaryöppyyn, ja siihen että mä keskityn vaan syömään. Ihan yhtäkkiä mun edessä seisookin puoliksi suomalainen poika. Wien on kyllä ihan uskomaton kaupunki. Menee täällä mihin tahansa niin aina löytyy joku jolla on jotain kontakteja Suomeen. Kuinka todennäköstä on että menee Wienissä itävaltalaisille naapureille syömään, ja niillä on vieraana puoliksi suomalainen poika? Niimpä. Täällä tämä alkaa kuitenkin olla jo ihan normi. Oikeasti mun pitäisi järkyttyä jos kellään paikalla olijoista ei olisi mitään kontaktia Suomeen. Kyllä maailma on sitten pieni.